Tämä on ehkä kaunein näkemämme maisema, Tolentinon seutuvilla. Peltojen, viiniviljelmien, kirsikkapuistojen tilkkutäkkiä. Valokuvakirjojen sävyjä, asetelmia. Viipyvää mäkistä maisemaa, siirrätpä katsettasi mihin vaan pehmeä rauha ei katoa. Tässä maisemassa voi nähdä pilvien liikkeen. Varjot liikkuvat hitaasti vihreydessä. Tämä on sellainen maisema, jossa silmä lepää. Silmilleni, mielelle tekee niin hyvää nähdä tämä, kaikkialle ulottuva kauneus.
Tolentinon seudulla Marchessa on paljon oliivipuita. Pirkko Peltonen Rognoni on kirjoittanut erinomaisen italialaista yhteiskuntaa kuvaavan kirjan Italia vuonna nolla, Tarinoita Euroopan rannalta. Hän kuvailee oliivipuita kauniisti:
"Oliivipuu ei ole ollenkaan tavallinen puu. Se elää ja hengittää ihmisen tahtiin. Melkein hämmästelee, miksi se on tuomittu juuriinsa sidotuksi, liikkumattomaksi. Tunnettu taidehistorioitsija Cesare Brandi sanoi, että oliivipuun alla istuessa on kuin vierellä kehräisi kissa, niin kotoiselta ja elävältä puu tuntuu. Mutta sen elämä ei pääty, se on melkein ikuinen. Italiassa on oliivipuita, joiden iäksi on arvioitu pitkälti yli tuhat vuotta, joidenkin korkeus on kaksikymmentä metriä ja läpimitta melkein kymmenen."
Olipa kerran punainen maa, tulinen aurinko, paljon paljon kiviä ja meri. Meren vastakkaiselta puolelta tulivat laivat, niissä siirtolaisia, valloittajia, kreikkalaisia. Tämä tapahtui kauan ennen ajanlaskumme alkua. Uusilla tulijoilla oli mukanaan ihmeellinen kasvi.
"Puu, jota ihmisen käsi ei ole istuttanut, puu joka on syntynyt itsestään, puu jota vihollisen miekat kauhistuttavat, ylen viheriöivä puu, oliivipuu harmaanvihreine lehtineen, lasten ravinto, puu jota ahnas valloittaja ei tohtisi maasta repiä, sillä tätä puuta vahtivat Jumalat joilla on siniharmaat silmät." Näin kirjoitti antiikin Kreikan runoilija Sofokles tragediassaan Kuningas Oidipus 2800 vuotta sitten.
Kun oliivipuu juurtui okranpunaiseen maahan, se tarvitsi useampia vaimoja. Kohta sen vierelle kohosi mantelipuu. Manteli notkeine varsineen ja heleine tuoksuvine kukkasineen oli oliivipuun nuori morsian. Viereen asettui myös viikunapuu. Vielä kolmas vaimo, iso komea johanneksenleipäpuu, jonka palkojen siemenet, karaatit, ovat kaikki täsmälleen niin samankokoisia, että arabit Välimeren toisella rannalla käyttivät niitä aikoinaan punnuksina timanttien painoa määritellessään.
Mantelipuu, viikunapuu ja johanneksenleipäpuu kasvavat rinnakkain oliivipuun kanssa, ne ovat sen kolme vaimoa. Mutta jo aikojen alusta saakka oliivipuu oppi myös ihmisen tavoille. Sen vuoksi siitä tuli niin ihmisen oloinen. "Harva kasvi elää ihmisen kanssa niin täydellisessä symbioosissa kuin oliivipuu." kertoo Barin Teknisen korkeakoulun urbanistiikan professori Nicola Martinelli. "Joka ainutta puuta on ihminen koskettanut ja käsitellyt. Jotkut oliivipuiden viljelijät tuntevat puunsa niin hyvin, että kutsuvat niitä nimeltä."
Välimeren miesten kädet leikaavat oliivipuuta joka vuosi.
Jotta puu olisi onnellinen, sille on luotava ilmatilaa oksien väliin.
Kuinka paljon?
Puun ystävät kertovat, että lehvistön sisällä pitää kyyhkysen pystyä avaamaan siipensä levälleen."
Kaikki Italian tarinat alkavat hyvin kaukaa.
