Viimeinen pysähdys ennen Milanoon palaamista on Pesaro rantakaupunki Marchessa. Monien turistien rantalomakohde. Tämäkin kaupunki yllätti meidät ainutlaatuisella ilmapiirillään.
Se tavallinen lähestymistapa kaupunkiin. Junalla Porto San Giorgiosta rantaviivaa pitkin Pesaroon. Kuumuutta on yli 30 astetta, joten todellinen kesä on alkanut. Monet täällä odottivatkin, että koska se oikea kuuma kesä alkaa. Juna-asema, yksi niistä monista. Missä keskusta? Kävelymatkan päässä. Italialaiset ovat aikamoisen optimistisia etäisyyksien suhteen. 200 metriä on niin suhteellinen käsite.
Vedämme laukkujamme keskustaan. Kuuma on. Istahdamme kahvilaan ja minä lähden metsästämään - jo tavan mukaan - majapaikkaa. Kyselen missä on turistitoimisto. Rannalla ja kiinni koska on siesta-aika. Missä on hotellit. Rannalla, keskustassa hotelleja ei ole. No taivallan polttavan auringon alla kohti rantaa. Matka tuntuu pitkältä. Kaupungin keskusta on hyvin viihtyisä, kauniita kivitaloja, pieniä kujia, Piazza di Popolo, polkupyöriä, liikkeitä...
Saavun rantaan - turistien "lepokotiin". Isot hotellit, leveä rantabulevardi. Kyselen kolmesta hotellista huoneiden hintaa, yksi niistä on korkea betonimöhkäle. Valitsen kolmannen Carneval hotellin, jossa iäkkäät italialaiset turistit viettävät rantalomaansa. Haen matkakaverini kahvilasta ja köpöttelemme hotelliin.
Lähden tutustumaan Pesaroon. Ihastun heti. Keskustassa autoilu on kielletty, pyörät huristavat ohitseni. Pyöriä on kaikkialla, Adriatico nimisiä kaunokaisia parkkeerattu kaduille. Kävellessä saa olla tarkka ettei jää jalkoihin. Mietin, mitä se käytännössä tarkoittaa kun tehdään poliittisia päätöksiä autoilun rajoittamisesta.
Käytännössä merkitys on suuri, koko kaupunkikuva muuttuu. Inhimillisemmäksi, viihtyisäksi, minun mielestä ihastuttavaksi. Siis pyöräilyn kannattaja kun olen. Pesaro on ensimmäinen todellinen pyöräilyn mekka, jossa olen käynyt. Toki Kööpenhaminassa pyöriä löytyy paljon. Mutta se rauhallinen hiljaisuus joka keskustassa on keskellä illan vilkkainta hetkeä. Todellista leppoistamisen tekniikkaa eikä pelkkää puhetta siitä miten asioiden pitäisi kenties olla.
Mitä kohtaan tässä paikassa. Pieniä viehättäviä liikkeitä, pitkän holvikäytävän, jossa kauniit vanhat lyhdyt riippuvat katosta. Ihmisiä, ihmisiä, vilkkaita ihmisiä, puhetta, naurua, kohtaamisia kadunkulmissa. Kauneutta kaikkialla, silmille nähtävää, sielulle virikettä.
Hedelmätori täynnä kypsiä hedelmiä. Ruokakauppa, jossa myydään valmiita ruoka-annoksia, juustoja, makkaraa, kinkkua, pastaa. Syömme illallisen tässä paikassa ja voi tätä makujen sinfoniaa. Arkiruuan aatelia. Niilo popsii vesimelonia jälkiruokana suu ja posket vesimelonin punaisina. Onnellinen pieni mies. Hän on jo tottunut tämän maan makumaailmaan ja syö tyytyväisenä gnocchi annostaan.
Takaisin kävelemme illan pehmeässä lämmössä. Aidanraoista kurkistelen upeita puutarhoja. Kaikki on niin runsasta, kukkien värit, kukkivat puut. Niilo piipahtaa karusellissa, sellaisessa vanhanaikaisessa oikeanlaisessa. Pää menee ihan pyörälle niin jännää on.
Hotellissa ihmettelemme alla vellovaa turistikatua, ääniä ja välkettä. Tuntuu kuin olisimme tulleet jostain kaukaa. Suurimman osan ajasta olemme olleet ainoat matkalaiset majataloissa. Tällaisia turistien lepopaikkoja emme ole aiemmin kohdanneet.
Kulkureittimme alkaa kiertyä kohti päätepysäkkiä ja mieli jo arvio näkemäänsä ja kokemaansa. Tällä kertaa olemme olleet retkellä keskellä keski-Italiaa, italiankielen ympäröimänä. Huomaan, että ymmärrän entistä paremmin tätä kieltä, olenhan sitä kuunnellut jo kuukauden verran.
